O PREÇO DE SERMOS HONESTAS CONOSCO MESMAS...

O PREÇO DE SERMOS HONESTAS CONOSCO MESMAS...

Vivemos em uma sociedade onde as regras nos conduzem pelos caminhos permitidos... não podemos nos desviar do roteiro que nos foi entregue, sob pena de sermos apedrejadas por não cumprirmos nossa parte nesse grande teatro que é a vida. Estamos sempre representando algum papel a nós imposto. O engraçado é que, algumas vezes, até por questão de sobrevivência, encarnamos de tal forma o personagem que nos cabe que passamos a acreditar que realmente aquela encenação é a nossa verdadeira personalidade...

Para nos defendermos de nossa verdadeira psique acabamos por criar escudos que nos isolarão de nossa verdadeira natureza. E tudo aquilo que remotamente nos lembrar quem realmente somos em nosso âmago nos causará repulsa e nosso primeiro impulso será destruir o espelho, para que não vejamos nosso reflexo neste... pois a imagem ali refletida com certeza não irá corresponder àquilo que esperam de nós...

A violência gratuita tão presente em nosso dia a dia é exatamente isso... a negação de nossa realidade particular. Simplesmente não conseguimos nos ver como somos realmente, despidas de todas as camadas sociais com as quais disfarçamos nossa verdadeira essência. Vivemos em um mundo de fantasia, tentando corresponder ao papel a nós imposto. E isso nos causa sofrimento...

A negação de nossa verdadeira essência nos faz procurar meios de compensação. E muitas vezes acabamos por optar por formas nada gentis para desviar nossa atenção daquilo que realmente desejamos. Quanto mais reprimimos nossa essência, mais violenta será nossa reação instintiva... porque nosso verdadeiro "eu", sufocado pelas normas que não nos deixa aflorar, irá se rebelar de todas as formas possíveis, tentando se afirmar perante o mundo que simplesmente não o aceita...

Sim... a frustração que sentimos ao final do dia tem menos a ver com a não realização de alguma tarefa a nós imposta que a nossa luta interna de auto afirmação. Muitas vezes nos sabotamos, pois estamos procurando novas vias de acesso à vida que realmente desejamos levar. E o fato de não conseguirmos visualizar um caminho que possa nos conduzir ao destino sonhado, nos faz entrar em depressão... e esta tem várias formas de se apresentar... a mais comum, embora não reconhecida como tal, é sem dúvida a violência contra nosso objeto de desejo...

Lembre-se... uma pessoa que lança mão da força para atingir seus objetivos não é uma pessoa feliz. Não vive em paz consigo mesma. Está sempre desconfiada de todos ao seu redor... e por que isso? Simples... ela está perdida em seu mundo particular, pois não consegue viver sua real essência. o que vemos é uma personagem... a única que esta conseguiu deixar se mostrar...

Claro, a sociedade não vê com bons olhos algumas atitudes dessa personagem, mas provavelmente... e é isso o que a pessoa pensa... se seu verdadeiro "eu" pudesse se manifestar, a rejeição seria muito maior. Então, melhor ser temido e odiado que simplesmente rejeitado como um pária na vida...

Por mais que pareça não fazer sentido, se as pessoas pudessem externar sua verdadeira essência nesse plano, o mundo seria melhor. Porque não haveria mais atos de violência contra ninguém. Não haveria motivos para se patrulhar os vários grupos sociais espalhados por esse plano, não haveria sentido em controlar a forma das pessoas viver. Na verdade, não há. Mas o fato de aprendermos desde o berço que existe uma maneira certa e outra errada de viver nos faz fiscais da vida alheia, tentando corrigir todos aqueles que ousam quebrar as regras a todos impostas...

No dia em que conseguirmos finalmente nos livrar dessas amarras que apenas nos dividem em opressores e oprimidos, sendo que desempenhamos os dois papeis, cada um em seu momento específico, viveremos em paz com nossos semelhantes e com nossa própria essência... é quando finalmente alcançaremos o tão sonhado Nirvana...

Tania Miranda   -   Brasil   -   21/01/2026

========================================================== 

THE PRICE OF BEING HONEST WITH OURSELVES...

We live in a society where rules guide us along permitted paths... we cannot deviate from the script that has been given to us, under penalty of being stoned for not fulfilling our part in this great theater that is life. We are always playing some role imposed upon us. The funny thing is that, sometimes, even for survival, we embody the character assigned to us in such a way that we begin to believe that that performance is truly our real personality...

To defend ourselves from our true psyche, we end up creating shields that isolate us from our true nature. And everything that remotely reminds us who we really are at our core will cause us repulsion, and our first impulse will be to destroy the mirror, so that we don't see our reflection in it... because the image reflected there will certainly not correspond to what they expect of us...

The gratuitous violence so present in our daily lives is exactly that... the denial of our particular reality. We simply can't see ourselves as we truly are, stripped of all the social layers with which we disguise our true essence. We live in a fantasy world, trying to conform to the role imposed upon us. And this causes us suffering...

The denial of our true essence makes us seek means of compensation. And often we end up choosing unkind ways to divert our attention from what we truly desire. The more we repress our essence, the more violent our instinctive reaction will be... because our true "self," suffocated by the norms that prevent us from blossoming, will rebel in every possible way, trying to assert itself before a world that simply doesn't accept it...

Yes... the frustration we feel at the end of the day has less to do with not completing some task imposed upon us than with our internal struggle for self-affirmation. Often we sabotage ourselves because we are searching for new ways to access the life we ​​truly want to lead. And the fact that we can't visualize a path that might lead us to our dreamed-of destination causes us to fall into depression... and this has many forms... the most common, although not recognized as such, is undoubtedly violence against our object of desire...

Remember... a person who resorts to force to achieve their goals is not a happy person. They don't live in peace with themselves. They are always suspicious of everyone around them... and why is that? Simple... they are lost in their own private world, because they cannot live their true essence. What we see is a character... the only one they managed to let show themselves...

Of course, society doesn't look favorably upon some of this character's actions, but probably... and this is what the person thinks... if their true "self" could manifest, the rejection would be much greater. So, it's better to be feared and hated than simply rejected as an outcast in life...

However senseless it may seem, if people could express their true essence on this plane, the world would be better. Because there would be no more acts of violence against anyone. There would be no reason to police the various social groups scattered across this plane; there would be no point in controlling how people live. In fact, there isn't. But the fact that we learn from birth that there is a right way and a wrong way to live makes us watchdogs of other people's lives, trying to correct all those who dare to break the rules imposed on everyone...

The day we finally manage to free ourselves from these shackles that only divide us into oppressors and oppressed, when we play both roles, each in its specific moment, we will live in peace with our fellow beings and with our own essence... that is when we will finally reach the long-awaited Nirvana...

Tania Miranda - Brazil - 01/21/2026

===========================================================

EL PRECIO DE SER HONESTOS CON NOSOTROS MISMOS...

Vivimos en una sociedad donde las reglas nos guían por caminos permitidos... no podemos desviarnos del guion que nos han dado, bajo pena de ser apedreados por no cumplir con nuestro papel en este gran teatro que es la vida. Siempre interpretamos algún papel que nos imponen. Lo curioso es que, a veces, incluso para sobrevivir, encarnamos el personaje que nos asignan de tal manera que empezamos a creer que esa actuación es realmente nuestra verdadera personalidad...

Para defendernos de nuestra verdadera psique, terminamos creando escudos que nos aíslan de nuestra verdadera naturaleza. Y todo lo que nos recuerde remotamente quiénes somos en el fondo nos causará repulsión, y nuestro primer impulso será destruir el espejo para no vernos reflejados en él... porque la imagen que se refleje en él ciertamente no corresponderá a lo que esperan de nosotros...

La violencia gratuita, tan presente en nuestra vida cotidiana, es precisamente eso: la negación de nuestra realidad particular. Simplemente no podemos vernos como realmente somos, despojados de todas las capas sociales con las que disfrazamos nuestra verdadera esencia. Vivimos en un mundo de fantasía, intentando conformarnos con el rol que se nos impone. Y esto nos causa sufrimiento...

Negar nuestra verdadera esencia nos lleva a buscar maneras de compensarla. Y a menudo terminamos eligiendo maneras crueles de desviar nuestra atención de lo que realmente deseamos. Cuanto más reprimimos nuestra esencia, más violenta será nuestra reacción instintiva... porque nuestro verdadero "yo", asfixiado por las normas que nos impiden florecer, se rebelará de todas las maneras posibles, intentando imponerse ante un mundo que simplemente no lo acepta...

Sí... la frustración que sentimos al final del día tiene menos que ver con no completar alguna tarea que se nos impone que con nuestra lucha interna por la autoafirmación. A menudo nos saboteamos porque buscamos nuevas maneras de acceder a la vida que realmente queremos llevar. Y el hecho de no poder visualizar un camino que nos lleve a nuestro destino soñado nos lleva a caer en la depresión... y esto tiene muchas formas... la más común, aunque no se reconoce como tal, es sin duda la violencia contra nuestro objeto de deseo...

Recuerden... una persona que recurre a la fuerza para lograr sus objetivos no es feliz. No vive en paz consigo misma. Siempre desconfía de quienes la rodean... ¿y por qué? Sencillo... están perdidos en su mundo privado, porque no pueden vivir su verdadera esencia. Lo que vemos es un personaje... el único al que lograron mostrarse...

Claro que la sociedad no ve con buenos ojos algunas de las acciones de este personaje, pero probablemente... y esto es lo que la persona piensa... si su verdadero "yo" pudiera manifestarse, el rechazo sería mucho mayor. Así que es mejor ser temido y odiado que simplemente ser rechazado como un paria en la vida...

Por absurdo que parezca, si las personas pudieran expresar su verdadera esencia en este plano, el mundo sería mejor. Porque no habría más actos de violencia contra nadie. No habría razón para vigilar a los diversos grupos sociales dispersos por este planeta; no tendría sentido controlar cómo vive la gente. De hecho, no la hay. Pero el hecho de que aprendamos desde el nacimiento que hay una forma correcta y una incorrecta de vivir nos convierte en guardianes de la vida de los demás, intentando corregir a quienes se atreven a romper las reglas impuestas a todos...

El día que finalmente logremos liberarnos de estas ataduras que solo nos dividen en opresores y oprimidos, cuando desempeñemos ambos roles, cada uno en su momento específico, viviremos en paz con nuestros semejantes y con nuestra propia esencia... entonces es cuando finalmente alcanzaremos el ansiado Nirvana...

Tania Miranda - Brasil - 21/01/2026

==========================================================

REHELLISYYDEN HINTA ITSEÄMME KOHTAAN...

Elämme yhteiskunnassa, jossa säännöt ohjaavat meitä sallittuja polkuja pitkin... emme voi poiketa meille annetusta käsikirjoituksesta, sillä rangaistuksena on kivittäminen, jos emme täytä osaamme tässä suuressa elämän teatterissa. Esitämme aina jotakin meille pakotettua roolia. Hauskinta on, että joskus, jopa selviytyäksemme, ilmennämme meille annettua hahmoa siten, että alamme uskoa, että kyseinen esitys on todellakin todellinen persoonallisuutemme...

Puolustaaksemme itseämme todelliselta psyykeltämme, luomme kilpiä, jotka eristävät meidät todellisesta luonnostamme. Ja kaikki, mikä muistuttaa meitä etäisesti siitä, keitä todella olemme pohjimmiltaan, aiheuttaa meille vastenmielisyyttä, ja ensimmäinen impulssimme on tuhota peili, jotta emme näkisi heijastustamme siinä... koska siellä heijastuva kuva ei varmasti vastaa sitä, mitä he meiltä odottavat...

Jokapäiväisessä elämässämme niin läsnä oleva tarpeeton väkivalta on juuri sitä... oman todellisuutemme kieltämistä. Emme yksinkertaisesti pysty näkemään itseämme sellaisina kuin todella olemme, riisuttuina kaikista sosiaalisista kerroksista, joilla peitämme todellisen olemuksemme. Elämme fantasiamaailmassa ja yritämme mukautua meille määrättyyn rooliin. Ja tämä aiheuttaa meille kärsimystä...

Todellisen olemuksemme kieltäminen saa meidät etsimään keinoja hyvitykselle. Ja usein päädymme valitsemaan epäystävällisiä tapoja kääntää huomiomme pois siitä, mitä todella haluamme. Mitä enemmän tukahdutamme olemuksemme, sitä väkivaltaisempi vaistonvarainen reaktiomme on... koska todellinen "minämme", jota tukahduttavat normit, jotka estävät meitä kukoistamasta, kapinoi kaikin mahdollisin tavoin yrittäen vakuuttaa itsensä maailman edessä, joka ei yksinkertaisesti hyväksy sitä...

Kyllä... päivän päätteeksi tuntemamme turhautuminen liittyy vähemmän siihen, ettemme ole suorittaneet meille määrättyä tehtävää, kuin sisäiseen kamppailuumme itsemme vahvistamiseksi. Usein sabotoimme itseämme, koska etsimme uusia tapoja päästä elämään, jota todella haluamme elää. Ja se, ettemme pysty visualisoimaan polkua, joka voisi johtaa meidät unelmiemme määränpäähän, saa meidät vaipumaan masennukseen... ja tällä on monia muotoja... yleisin, vaikkakaan ei tunnistettu sellaiseksi, on epäilemättä väkivalta haluttua kohdettamme kohtaan...

Muista... henkilö, joka turvautuu voimaan tavoitteidensa saavuttamiseksi, ei ole onnellinen. Hän ei elä rauhassa itsensä kanssa. Hän suhtautuu aina epäluuloisesti kaikkiin ympärillään oleviin... ja miksi? Yksinkertaista... hän on eksyksissä omassa yksityisessä maailmassaan, koska hän ei voi elää todellista olemustaan. Näemme vain hahmon... ainoan, jonka hän on onnistunut antamaan näyttää itsensä...

Tietenkin yhteiskunta ei suhtaudu suopeasti joihinkin tämän hahmon tekoihin, mutta luultavasti... ja näin henkilö ajattelee... jos hänen todellinen "minänsä" voisi ilmetä, hylkääminen olisi paljon suurempaa. Joten on parempi olla pelätty ja vihattu kuin yksinkertaisesti hylätty hylkiönä elämässä...

Vaikka se saattaa tuntua kuinka järjettömältä, jos ihmiset voisivat ilmaista todellista olemustaan ​​tällä tasolla, maailma olisi parempi. Koska ei olisi enää väkivaltaa ketään kohtaan. Ei olisi mitään syytä valvoa tällä tasolla hajallaan olevia erilaisia ​​sosiaalisia ryhmiä; ei olisi mitään järkeä kontrolloida ihmisten elämää. Itse asiassa ei olekaan. Mutta se tosiasia, että opimme syntymästämme lähtien, että on olemassa oikea ja väärä tapa elää, tekee meistä muiden ihmisten elämän vahtikoiria, jotka yrittävät korjata kaikkia niitä, jotka uskaltavat rikkoa kaikille asetettuja sääntöjä...

Sinä päivänä, jona vihdoin onnistumme vapauttamaan itsemme näistä kahleista, jotka jakavat meidät vain sortajiin ja sorrettuihin, kun toimimme molemmissa rooleissa, kumpaakin omalla erityisellä hetkellään, elämme rauhassa lähimmäistemme ja oman olemuksemme kanssa... silloin saavutamme vihdoin kauan odotetun Nirvanan...

Tania Miranda - Brasilia - 21.1.2026

==========================================================

IL PREZZO DELL'ONESTITÀ CON NOI STESSI...

Viviamo in una società in cui le regole ci guidano lungo percorsi consentiti... non possiamo deviare dal copione che ci è stato dato, pena la lapidazione per non aver svolto la nostra parte in questo grande teatro che è la vita. Recitiamo sempre un ruolo che ci viene imposto. La cosa divertente è che, a volte, anche per sopravvivere, incarniamo il personaggio che ci è stato assegnato in modo tale da iniziare a credere che quella performance sia davvero la nostra vera personalità...

Per difenderci dalla nostra vera psiche, finiamo per creare scudi che ci isolano dalla nostra vera natura. E tutto ciò che ci ricorda anche lontanamente chi siamo veramente nel profondo ci causerà repulsione, e il nostro primo impulso sarà quello di distruggere lo specchio, per non vederci più riflesso... perché l'immagine riflessa lì non corrisponderà certamente a ciò che si aspettano da noi...

La violenza gratuita così presente nella nostra vita quotidiana è esattamente questo... la negazione della nostra realtà particolare. Semplicemente non riusciamo a vederci per come siamo veramente, spogliati di tutti gli strati sociali con cui mascheriamo la nostra vera essenza. Viviamo in un mondo di fantasia, cercando di conformarci al ruolo che ci viene imposto. E questo ci causa sofferenza...

La negazione della nostra vera essenza ci spinge a cercare mezzi di compensazione. E spesso finiamo per scegliere modi poco gentili per distogliere la nostra attenzione da ciò che desideriamo veramente. Più reprimiamo la nostra essenza, più violenta sarà la nostra reazione istintiva... perché il nostro vero "io", soffocato dalle norme che ci impediscono di sbocciare, si ribellerà in ogni modo possibile, cercando di affermarsi di fronte a un mondo che semplicemente non lo accetta...

Sì... la frustrazione che proviamo alla fine della giornata ha meno a che fare con il non aver portato a termine un compito che ci è stato imposto, quanto con la nostra lotta interiore per l'autoaffermazione. Spesso ci sabotiamo perché cerchiamo nuovi modi per accedere alla vita che desideriamo veramente condurre. E il fatto che non riusciamo a visualizzare un percorso che possa condurci alla destinazione sognata ci fa cadere in depressione... e questa ha molte forme... la più comune, sebbene non riconosciuta come tale, è senza dubbio la violenza contro il nostro oggetto del desiderio...

Ricordate... una persona che ricorre alla forza per raggiungere i propri obiettivi non è una persona felice. Non vive in pace con se stessa. È sempre sospettosa di tutti coloro che la circondano... e perché? Semplice... è persa nel suo mondo privato, perché non riesce a vivere la sua vera essenza. Ciò che vediamo è un personaggio... l'unico che è riuscita a far emergere...

Certo, la società non vede di buon occhio alcune delle azioni di questo personaggio, ma probabilmente... ed è questo che la persona pensa... se il suo vero "io" potesse manifestarsi, il rifiuto sarebbe molto maggiore. Quindi, è meglio essere temuti e odiati che semplicemente respinti come emarginati nella vita...

Per quanto insensato possa sembrare, se le persone potessero esprimere la loro vera essenza su questo piano, il mondo sarebbe migliore. Perché non ci sarebbero più atti di violenza contro nessuno. Non ci sarebbe motivo di sorvegliare i vari gruppi sociali sparsi su questo piano; non avrebbe senso controllare il modo in cui le persone vivono. In realtà, non ce n'è. Ma il fatto che impariamo fin dalla nascita che esiste un modo giusto e uno sbagliato di vivere ci rende i guardiani della vita altrui, cercando di correggere tutti coloro che osano infrangere le regole imposte a tutti...

Il giorno in cui finalmente riusciremo a liberarci da queste catene che ci dividono solo in oppressori e oppressi, quando interpreteremo entrambi i ruoli, ognuno nel suo momento specifico, vivremo in pace con i nostri simili e con la nostra stessa essenza... allora raggiungeremo finalmente il tanto atteso Nirvana...

Tania Miranda - Brasile - 21/01/2026

==========================================================

LE PRIX DE L'HONNÊTETÉ ENVERS SOI-MÊME…

Nous vivons dans une société où les règles nous guident sur des chemins autorisés… impossible de dévier du scénario qui nous a été imposé, sous peine d'être lapidé pour ne pas avoir joué notre rôle dans ce grand théâtre qu'est la vie. Nous jouons sans cesse un rôle qui nous est imposé. Le plus étrange, c'est que parfois, même par instinct de survie, nous incarnons ce personnage au point de croire que cette performance est notre véritable personnalité…

Pour nous protéger de notre véritable psyché, nous érigeons des boucliers qui nous isolent de notre nature profonde. Et tout ce qui nous rappelle, même de loin, qui nous sommes vraiment au fond de nous, nous répugne, et notre premier réflexe est de briser le miroir pour ne plus y voir notre reflet… car l'image qui s'y reflète ne correspondra certainement pas à ce qu'on attend de nous…

La violence gratuite si présente dans notre quotidien est précisément cela… le déni de notre réalité. Nous sommes tout simplement incapables de nous voir tels que nous sommes vraiment, dépouillés de tous les masques sociaux qui dissimulent notre véritable essence. Nous vivons dans un monde illusoire, tentant de nous conformer au rôle qu'on nous impose. Et cela nous cause de la souffrance…

Le déni de notre véritable essence nous pousse à chercher des moyens de compensation. Et souvent, nous finissons par choisir des solutions cruelles pour détourner notre attention de nos véritables désirs. Plus nous réprimons notre essence, plus notre réaction instinctive sera violente… car notre véritable « moi », étouffé par les normes qui nous empêchent de nous épanouir, se rebellera de toutes les manières possibles, cherchant à s'affirmer face à un monde qui le rejette…

Oui… la frustration que nous ressentons en fin de journée est moins liée à l'échec d'une tâche qui nous est imposée qu'à notre lutte intérieure pour l'affirmation de soi. Souvent, nous nous sabotons nous-mêmes car nous cherchons de nouvelles façons d'accéder à la vie que nous souhaitons vraiment mener. Le fait de ne pouvoir entrevoir le chemin qui nous mènerait à la destination rêvée nous plonge dans la dépression… et cela prend de nombreuses formes… la plus courante, bien que souvent ignorée, est sans doute la violence envers l’objet de notre désir…

N’oubliez pas… une personne qui recourt à la force pour atteindre ses objectifs n’est pas heureuse. Elle ne vit pas en paix avec elle-même. Elle se méfie constamment de son entourage… et pourquoi ? Tout simplement parce qu’elle est perdue dans son propre monde, incapable de vivre pleinement sa véritable nature. Ce que nous voyons, c’est un personnage… le seul qu’elle laisse transparaître…

Bien sûr, la société désapprouve certains agissements de ce personnage, mais probablement… et c’est ce que pense cette personne… si son véritable « moi » pouvait se manifester, le rejet serait bien plus grand. Alors, mieux vaut être craint et haï que d’être simplement rejeté comme un paria…

Aussi absurde que cela puisse paraître, si chacun pouvait exprimer sa véritable nature sur cette terre, le monde serait meilleur. Car il n'y aurait plus d'actes de violence contre quiconque. Il n'y aurait plus de raison de surveiller les différents groupes sociaux disséminés sur cette planète ; il n'y aurait plus d'intérêt à contrôler la vie des gens. En réalité, il n'y en a pas. Mais le fait d'apprendre dès la naissance qu'il existe une bonne et une mauvaise façon de vivre fait de nous les gardiens de la vie d'autrui, cherchant à corriger tous ceux qui osent enfreindre les règles imposées à tous…

Le jour où nous parviendrons enfin à nous libérer de ces chaînes qui ne font que nous diviser en oppresseurs et opprimés, lorsque nous jouerons les deux rôles, chacun à son moment précis, nous vivrons en paix avec nos semblables et avec notre propre essence… alors nous atteindrons enfin le Nirvana tant attendu…

Tania Miranda - Brésil - 21/01/2026

===========================================================

DER PREIS DER EHRLICHKEIT ZU UNS SELBST...

Wir leben in einer Gesellschaft, in der Regeln uns auf vorgegebene Pfade führen. Wir dürfen nicht vom vorgegebenen Drehbuch abweichen, sonst droht uns die Strafe, weil wir unsere Rolle in diesem großen Theater namens Leben nicht erfüllen. Wir spielen ständig eine uns aufgezwungene Rolle. Das Merkwürdige ist, dass wir manchmal, selbst aus Überlebensgründen, die uns zugewiesene Rolle so verkörpern, dass wir anfangen zu glauben, diese Darstellung sei unsere wahre Persönlichkeit.

Um uns vor unserer wahren Psyche zu schützen, errichten wir Schutzmauern, die uns von unserem wahren Wesen isolieren. Und alles, was uns auch nur entfernt daran erinnert, wer wir im Kern wirklich sind, stößt uns ab, und unser erster Impuls ist, den Spiegel zu zerstören, damit wir unser Spiegelbild nicht darin sehen müssen. Denn das Bild, das sich darin spiegelt, entspricht sicherlich nicht dem, was man von uns erwartet.

Die sinnlose Gewalt, die in unserem Alltag so allgegenwärtig ist, ist genau das: die Verleugnung unserer eigenen Realität. Wir können uns einfach nicht so sehen, wie wir wirklich sind, befreit von all den sozialen Schichten, mit denen wir unser wahres Wesen verbergen. Wir leben in einer Scheinwelt und versuchen, uns der uns aufgezwungenen Rolle anzupassen. Und das verursacht uns Leid.

Die Verleugnung unseres wahren Wesens lässt uns nach Kompensation suchen. Und oft wählen wir dabei unbarmherzige Wege, um uns von unseren wahren Wünschen abzulenken. Je mehr wir unser Wesen unterdrücken, desto heftiger wird unsere instinktive Reaktion ausfallen. Denn unser wahres Selbst, erstickt von den Normen, die uns am Erblühen hindern, rebelliert auf jede erdenkliche Weise und versucht, sich in einer Welt zu behaupten, die es schlichtweg nicht akzeptiert.

Ja, die Frustration, die wir am Ende des Tages spüren, hat weniger damit zu tun, dass wir eine uns auferlegte Aufgabe nicht erledigt haben, als vielmehr mit unserem inneren Kampf um Selbstbestätigung. Oft sabotieren wir uns selbst, weil wir nach neuen Wegen suchen, um das Leben zu führen, das wir uns wirklich wünschen. Und die Tatsache, dass wir uns keinen Weg vorstellen können, der uns zu unserem erträumten Ziel führt, lässt uns in Depressionen versinken … und diese können viele Formen annehmen … die häufigste, wenn auch nicht als solche erkannt, ist zweifellos Gewalt gegen das, was wir begehren …

Denken Sie daran … wer Gewalt anwendet, um seine Ziele zu erreichen, ist kein glücklicher Mensch. Er findet keinen inneren Frieden. Er ist stets misstrauisch gegenüber allen um ihn herum … und warum? Ganz einfach … er ist in seiner eigenen Welt gefangen, weil er sein wahres Wesen nicht ausleben kann. Was wir sehen, ist eine Rolle … die einzige, die er preisgibt …

Natürlich missbilligt die Gesellschaft einige der Handlungen dieser Rolle, aber wahrscheinlich … und das denkt die Person selbst … wäre die Ablehnung viel größer, wenn ihr wahres Selbst zum Vorschein käme. Daher ist es besser, gefürchtet und gehasst zu werden, als im Leben einfach als Außenseiter abgelehnt zu werden …

So sinnlos es auch klingen mag: Wenn die Menschen ihr wahres Wesen auf dieser Ebene zum Ausdruck bringen könnten, wäre die Welt ein besserer Ort. Denn dann gäbe es keine Gewalttaten mehr gegen irgendjemanden. Es gäbe keinen Grund mehr, die verschiedenen sozialen Gruppen auf diesem Planeten zu überwachen; es gäbe keinen Sinn darin, das Leben der Menschen zu kontrollieren. Tatsächlich gibt es das auch nicht. Doch die Tatsache, dass wir von Geburt an lernen, dass es einen richtigen und einen falschen Weg zu leben gibt, macht uns zu Wächtern im Leben anderer, die versuchen, all jene zu korrigieren, die es wagen, die für alle geltenden Regeln zu brechen…

An dem Tag, an dem wir uns endlich von diesen Fesseln befreien, die uns nur in Unterdrücker und Unterdrückte spalten, an dem wir beide Rollen in ihrem jeweiligen Moment einnehmen, werden wir in Frieden mit unseren Mitmenschen und mit unserem eigenen Wesen leben… dann werden wir endlich das lang ersehnte Nirvana erreichen…

Tania Miranda – Brasilien – 21.01.2026

===========================================================