ÁGUA MOLE EM PEDRA DURA

 

ÁGUA MOLE EM PEDRA DURA

A vida, às vezes, parece sem sentido, não é mesmo? Tudo porque fazemos parte de um Sistema que não nos permite ser quem somos, de fato. Vivemos sempre protegidas por máscaras, com medo de que a Sociedade descubra quem de fato somos. Fingimos a maior parte do tempo, tentando nos enquadrar naquilo que o Grupo do qual fazemos parte espera de nós. Nos sentimos tolhidas em nossos sentimentos e não conseguimos visualizar nenhum meio de escapar dessa prisão na qual nos sentimos encerradas desde nossa mais tenra infância...

O que não percebemos, na maioria das vezes, é que este sentimento não é apenas nosso. Há outras pessoas ao nosso redor enfrentando o mesmo tipo de problema. Afinal, a aceitação tão desejada por nós começa em nosso íntimo. Enquanto não nos atentarmos a esse detalhe, permaneceremos isoladas, com medo do mundo que gravita ao nosso redor...

Verdade que muitas vezes o medo atávico que nos domina nasce no seio do grupo onde mais proteção deveríamos receber... mas nos esquecemos que os pré conceitos que fazem parte desse núcleo vem de muitas gerações e não é fácil romper os grilhões com o passado. Normas de conduta foram impostas aos nossos antepassados e estas são o norte daqueles que as receberam. Sem estes, ficam perdidos, não conseguem ver nenhum sentido na vida...

Mesmo cada pessoa sendo um Universo à parte, à medida em que esta vai se desenvolvendo agrega os conhecimentos, vive as experiências de seus antepassados. Logicamente que a sua formação intelectual não se restringe apenas àquilo que sua família lhe proporciona... conforme vai crescendo começa a agregar conhecimentos de outros grupos que circulam por esse plano...

Talvez a fase mais feliz de todo ser humano seja a infância. Porque é um período voltado à aprendizagem e não há nenhuma cobrança explícita quanto à sua conduta. Sim, somos guiadas para determinados nichos, mas não há nenhuma ação inflexível por parte daqueles que estão a orientar nossa caminhada... 

Sei que provavelmente alguém poderá dizer "mas eu sempre fui tolhida em meu direito de escolha, desde pequena sempre fui controlada"... outros dirão que seus genitores não respeitam quem eles são, de fato. Bem, como eu disse, vivemos em Sociedade e esta tem seus paradigmas... e ela exige que sejam respeitados...

Se queremos respeito daqueles que convivem em nosso Universo temos que ter em nossa mente que esse respeito é uma via de mão dupla...respeitar para ser respeitada. Jamais devemos tentar nos impor pela força, pois tal atitude acaba gerando antipatia dos outros por nós... claro, tudo tem um limite aceitável, mas devemos sempre respeitar o espaço alheio para que respeitem o nosso...

O nosso maior problema é que levamos a vida muito a sério. Nos esquecemos de que nossa estadia nesse plano é curta e, mais dia, menos dia, teremos que partir. E assim, por esse motivo, acabamos por não aproveitar as belezas que o Mundo nos oferece, sempre preocupadas em "viver intensamente"... e acabamos por simplesmente passar por essa existência sem nos apercebermos do que significa realmente "sentir-se viva"...

"Sentir-se viva" não é, de forma alguma, estar em todas as festas, embebedar-se, testar seus limites ou coisas do gênero. "Estar feliz" não é desejar que todos rezem por nossa cartilha, tendo a mesma visão que acreditamos ser o caminho certo. Porque a vida tem inúmeros caminhos, que conduzem a destinos diversos.  E nenhum deles é certo ou errado. É simplesmente a verdade de cada um...

Um fato que demoramos a entender é que na vida não existe, de fato, o certo e o errado. Porque esses conceitos são definidos de acordo com a visão do grupo onde estamos inseridas. Aquilo que para nós é líquido e certo, para pessoas que seguem outra linha de raciocínio nada significam. Nossas verdades não tocam as outras agremiações espalhadas por esse Universo imenso que é o Mundo onde vivemos... 

Então, para que possamos viver a nossa verdade, qual o caminho a seguir? Como eu disse no inicio, jamais obrigar as outras pessoas a verem o mundo através de nossos olhos. Pois não é assim que a vida segue. O primeiro passo que devemos dar é respeitarmos a visão alheia, mesmo que não concordemos com ela. Pois só assim podemos esperar ser respeitadas. Claro, não é uma maneira fácil de viver. É que nos esquecemos de um ditado antigo que ilustra muito bem o que acabo de dizer... "água mole em pedra dura, tanto bate até que fura"...

Tania Miranda   -    Brasil     -   12/11/2025

=========================================================================

CONSTANT WATER ON HARD STONE

Life sometimes seems meaningless, doesn't it? All because we are part of a system that doesn't allow us to be who we truly are. We live always protected by masks, afraid that society will discover who we really are. We pretend most of the time, trying to fit into what the group we belong to expects of us. We feel stifled in our feelings and cannot see any way to escape this prison in which we have felt enclosed since our earliest childhood...

What we don't realize, most of the time, is that this feeling isn't just ours. There are other people around us facing the same kind of problem. After all, the acceptance we so desire begins within ourselves. Until we pay attention to this detail, we will remain isolated, afraid of the world that gravitates around us...

It's true that often the atavistic fear that dominates us is born within the group where we should receive the most protection... but we forget that the preconceptions that are part of this core come from many generations, and it's not easy to break the shackles of the past. Norms of conduct were imposed on our ancestors, and these are the guiding principles for those who received them. Without them, they are lost, unable to see any meaning in life...

Even though each person is a universe unto themselves, as they develop, they incorporate knowledge and experience the lives of their ancestors. Logically, their intellectual formation is not limited to what their family provides... as they grow, they begin to incorporate knowledge from other groups that circulate on this plane...

Perhaps the happiest phase of every human being is childhood. Because it is a period focused on learning, and there is no explicit demand regarding their conduct. Yes, we are guided towards certain niches, but there is no inflexible action on the part of those who are guiding our path...

I know that someone might say, "But I've always been restricted in my right to choose, I've always been controlled since I was little"... others will say that their parents don't respect who they truly are. Well, as I said, we live in a society, and it has its paradigms... and it demands that they be respected...

If we want respect from those who coexist in our universe, we must keep in mind that this respect is a two-way street... respect to be respected. We should never try to impose ourselves by force, as such an attitude ends up generating antipathy from others towards us... of course, everything has an acceptable limit, but we must always respect the space of others so that they respect ours...

Our biggest problem is that we take life too seriously. We forget that our stay on this plane is short and, sooner or later, we will have to leave. And so, for this reason, we end up not enjoying the beauties that the world offers us, always preoccupied with "living intensely"... and we end up simply passing through this existence without realizing what it truly means to "feel alive"...

"Feeling alive" is by no means about being at every party, getting drunk, testing your limits, or anything of the sort. "Being happy" is not about wanting everyone to follow our rules, having the same vision that we believe to be the right path. Because life has countless paths, leading to diverse destinations. And none of them are right or wrong. It's simply the truth of each individual...

A fact that we are slow to understand is that in life there is, in fact, no right and wrong. Because these concepts are defined according to the vision of the group we are part of. What is clear and certain for us means nothing to people who follow a different line of reasoning. Our truths don't affect other groups scattered throughout this immense Universe that is the World where we live...

So, in order for us to live our truth, what path should we follow? As I said at the beginning, never force other people to see the world through our eyes. Because that's not how life works. The first step we must take is to respect the vision of others, even if we don't agree with it. Because only then can we expect to be respected. Of course, it's not an easy way to live. We forget an old saying that illustrates very well what I just said... "constant dripping wears away the stone"...

Tania Miranda - Brazil - 12/11/2025

========================================================================

AGUA CONSTANTE SOBRE PIEDRA DURA

A veces la vida parece carecer de sentido, ¿verdad? Todo porque formamos parte de un sistema que no nos permite ser quienes realmente somos. Vivimos siempre protegidos por máscaras, con miedo de que la sociedad descubra nuestra verdadera identidad. Fingimos la mayor parte del tiempo, intentando encajar en las expectativas del grupo al que pertenecemos. Nos sentimos reprimidos y no vemos salida a esta prisión en la que nos sentimos atrapados desde la más tierna infancia...

Lo que no solemos comprender es que este sentimiento no es solo nuestro. Hay otras personas a nuestro alrededor que se enfrentan al mismo problema. Al fin y al cabo, la aceptación que tanto anhelamos empieza por nosotros mismos. Hasta que no prestemos atención a este detalle, permaneceremos aislados, temerosos del mundo que nos rodea.

Es cierto que, a menudo, el miedo atávico que nos domina nace dentro del grupo donde deberíamos recibir mayor protección, pero olvidamos que las ideas preconcebidas que forman parte de este núcleo provienen de muchas generaciones, y no es fácil romper las cadenas del pasado. A nuestros ancestros se les impusieron normas de conducta, y estos son los principios rectores para quienes las recibieron. Sin ellas, se sienten perdidos, incapaces de encontrarle sentido a la vida.

Si bien cada persona es un universo en sí misma, a medida que se desarrolla, incorpora conocimientos y experiencias de la vida de sus ancestros. Lógicamente, su formación intelectual no se limita a lo que le proporciona su familia; a medida que crece, comienza a incorporar conocimientos de otros grupos que circulan en este plano.

Quizás la etapa más feliz de todo ser humano sea la infancia, porque es un período centrado en el aprendizaje, y no hay exigencias explícitas respecto a su conducta. Sí, nos orientan hacia ciertos nichos, pero quienes marcan nuestro camino no actúan de forma inflexible.

Sé que alguien podría decir: "Pero siempre me han limitado mi derecho a elegir, siempre me han controlado desde pequeño"... otros dirán que sus padres no respetan su verdadera identidad. Bueno, como dije, vivimos en sociedad, y esta tiene sus paradigmas... y exige que se respeten.

Si queremos el respeto de quienes coexisten en nuestro universo, debemos recordar que este respeto es mutuo: respeto para ser respetados. Nunca debemos intentar imponernos por la fuerza, ya que esa actitud termina generando antipatía en los demás. Por supuesto, todo tiene un límite, pero siempre debemos respetar el espacio de los demás para que ellos respeten el nuestro.

Nuestro mayor problema es que nos tomamos la vida demasiado en serio. Olvidamos que nuestra estancia en este plano es breve y que, tarde o temprano, tendremos que partir. Y así, por esta razón, terminamos sin disfrutar de las bellezas que el mundo nos ofrece, siempre preocupados por "vivir intensamente"... y simplemente transitamos por esta existencia sin darnos cuenta de lo que realmente significa "sentirse vivo"...

"Sentirse vivo" no se trata en absoluto de estar en todas las fiestas, emborracharse, poner a prueba nuestros límites ni nada por el estilo. "Ser feliz" no se trata de querer que todos sigan nuestras reglas, ni de tener la misma visión que creemos que es el camino correcto. Porque la vida tiene innumerables caminos que llevan a diversos destinos. Y ninguno de ellos es correcto o incorrecto. Es simplemente la verdad de cada individuo...

Un hecho que tardamos en comprender es que, en realidad, en la vida no existe el bien ni el mal. Porque estos conceptos se definen según la visión del grupo al que pertenecemos. Lo que es claro y cierto para nosotros no significa nada para quienes siguen una línea de razonamiento diferente. Nuestras verdades no afectan a otros grupos dispersos por este inmenso Universo que es el Mundo en el que vivimos...

Entonces, para vivir nuestra verdad, ¿qué camino debemos seguir? Como dije al principio, nunca obligues a los demás a ver el mundo a través de nuestros ojos. Porque así no funciona la vida. El primer paso que debemos dar es respetar la visión de los demás, incluso si no la compartimos. Porque solo así podemos esperar ser respetados. Claro que no es una forma fácil de vivir. Olvidamos un viejo dicho que ilustra muy bien lo que acabo de decir: "El goteo constante desgasta la piedra".

Tania Miranda - Brasil - 12/11/2025

========================================================================

JATKUVAA VETTÄ KOVALLE KIVELLE

Elämä tuntuu joskus merkityksettömältä, eikö niin? Kaikki siksi, että olemme osa järjestelmää, joka ei anna meidän olla sitä, mitä todella olemme. Elämme aina naamioiden suojassa, peläten, että yhteiskunta saa selville, keitä todella olemme. Teeskentelemme suurimman osan ajasta ja yritämme sopeutua siihen, mitä ryhmä, johon kuulumme, meiltä odottaa. Tunnemme itsemme tukahdutetuiksi tunteissamme emmekä näe mitään keinoa paeta tästä vankilasta, johon olemme tunteneet olevamme suljettuina varhaisimmasta lapsuudestamme lähtien...

Emme useimmiten ymmärrä, että tämä tunne ei ole vain meidän. Ympärillämme on muita ihmisiä, jotka kohtaavat samanlaisia ​​ongelmia. Loppujen lopuksi niin kovasti kaipaamamme hyväksyntä alkaa itsestämme. Ellemme kiinnitä tähän yksityiskohtaan huomiota, pysymme eristyksissä, peloissamme ympärillämme houkuttelevaa maailmaa kohtaan...

On totta, että usein meitä hallitseva atavistinen pelko syntyy ryhmässä, jossa meidän pitäisi saada eniten suojelua... mutta unohdamme, että tähän ytimeen kuuluvat ennakkoluulot tulevat monilta sukupolvilta, eikä menneisyyden kahleita ole helppo murtaa. Käyttäytymisnormit pakotettiin esi-isillemme, ja nämä ovat ohjaavia periaatteita niille, jotka ne saivat. Ilman niitä he ovat eksyksissä, kykenemättömiä näkemään mitään merkitystä elämässä...

Vaikka jokainen ihminen on oma universuminsa, kehittyessään he omaksuvat tietoa ja kokevat esi-isiensä elämää. Loogisesti heidän älyllinen muodostumisensa ei rajoitu siihen, mitä heidän perheensä tarjoaa... kasvaessaan he alkavat omaksua tietoa muilta ryhmiltä, ​​jotka kiertävät tällä tasolla...

Ehkä jokaisen ihmisen onnellisin vaihe on lapsuus. Koska se on oppimiseen keskittyvä ajanjakso, eikä heidän käyttäytymiselleen ole nimenomaista vaatimusta. Kyllä, meitä ohjataan tiettyihin lokeroihin, mutta polkuamme ohjaavat eivät toimi jäykästi...

Tiedän, että joku saattaa sanoa: "Mutta oikeuteni valita on aina ollut rajoitettu, minua on aina kontrolloitu pienestä pitäen"... toiset taas sanovat, että heidän vanhempansa eivät kunnioita heitä sellaisena kuin he todella ovat. No, kuten sanoin, elämme yhteiskunnassa, ja sillä on omat paradigmansa... ja se vaatii, että niitä kunnioitetaan...

Jos haluamme kunnioitusta niiltä, ​​jotka elävät rinnakkain universumissamme, meidän on pidettävä mielessä, että tämä kunnioitus on kaksisuuntainen katu... kunnioitusta tulee kunnioittaa. Meidän ei pitäisi koskaan yrittää pakottaa itseämme väkisin, sillä tällainen asenne johtaa antipatiaan muissa meitä kohtaan... tietenkin kaikella on hyväksyttävä rajansa, mutta meidän on aina kunnioitettava muiden tilaa, jotta he kunnioittavat meidän...

Suurin ongelmamme on se, että otamme elämän liian vakavasti. Unohdamme, että oleskelumme tällä tasolla on lyhyt ja ennemmin tai myöhemmin meidän on lähdettävä. Ja tästä syystä emme nauti maailman tarjoamista kauneuksista, vaan olemme aina keskittyneitä "intensiiviseen elämään"... ja päädymme vain kulkemaan läpi tämän olemassaolon ymmärtämättä, mitä "tuntea olevansa elävä" todella tarkoittaa...

"Tuntea olevansa elävä" ei missään nimessä tarkoita sitä, että olisi jokaisissa juhlissa, juopuisi, koettelisi rajojaan tai mitään vastaavaa. "Onnellisuus" ei tarkoita sitä, että haluaisi kaikkien noudattavan sääntöjämme tai että heillä olisi sama visio, jonka uskomme olevan oikea polku. Koska elämässä on lukemattomia polkuja, jotka johtavat erilaisiin kohteisiin. Eikä mikään niistä ole oikea tai väärä. Se on yksinkertaisesti jokaisen yksilön totuus...

Tosiasia, jonka ymmärrämme hitaasti, on se, että elämässä ei itse asiassa ole oikeaa ja väärää. Koska nämä käsitteet määritellään sen ryhmän vision mukaan, johon kuulumme. Se, mikä on meille selvää ja varmaa, ei tarkoita mitään ihmisille, jotka noudattavat eri ajattelutapaa. Totuutemme eivät vaikuta muihin ryhmiin, jotka ovat hajallaan tässä valtavassa maailmankaikkeudessa, maailmassa, jossa elämme...

Joten, jotta voisimme elää totuuttamme, mitä polkua meidän tulisi seurata? Kuten alussa sanoin, älä koskaan pakota muita ihmisiä katsomaan maailmaa meidän silmiemme kautta. Koska elämä ei toimi niin. Ensimmäinen askel, joka meidän on otettava, on kunnioittaa muiden näkemystä, vaikka emme olisikaan siitä samaa mieltä. Koska vain silloin voimme odottaa, että meitä kunnioitetaan. Tietenkään se ei ole helppo tapa elää. Unohdamme vanhan sanonnan, joka havainnollistaa erittäin hyvin sitä, mitä juuri sanoin... "jatkuva tippuminen kuluttaa kiven"...

Tania Miranda - Brasilia - 12.11.2025

====================================================================

ACQUA COSTANTE SU PIETRA DURA

A volte la vita sembra priva di significato, non è vero? Tutto perché facciamo parte di un sistema che non ci permette di essere chi siamo veramente. Viviamo sempre protetti da maschere, temendo che la società scopra chi siamo veramente. Fingiamo la maggior parte del tempo, cercando di adattarci a ciò che il gruppo a cui apparteniamo si aspetta da noi. Ci sentiamo soffocati nei nostri sentimenti e non riusciamo a vedere alcun modo per uscire da questa prigione in cui ci sentiamo rinchiusi fin dalla prima infanzia...

Quello che non realizziamo, il più delle volte, è che questo sentimento non è solo nostro. Ci sono altre persone intorno a noi che affrontano lo stesso tipo di problema. Dopotutto, l'accettazione che tanto desideriamo inizia dentro di noi. Finché non prestiamo attenzione a questo dettaglio, rimarremo isolati, spaventati dal mondo che gravita intorno a noi...

È vero che spesso la paura atavica che ci domina nasce all'interno del gruppo in cui dovremmo ricevere la massima protezione... ma dimentichiamo che i preconcetti che fanno parte di questo nucleo provengono da molte generazioni, e non è facile spezzare le catene del passato. Norme di condotta sono state imposte ai nostri antenati, e questi sono i principi guida per coloro che le hanno ricevute. Senza di esse, sono persi, incapaci di vedere alcun significato nella vita...

Sebbene ogni persona sia un universo a sé stante, man mano che si sviluppa, incorpora conoscenze e sperimenta la vita dei propri antenati. Logicamente, la sua formazione intellettuale non si limita a ciò che la famiglia gli fornisce... crescendo, inizia ad assimilare conoscenze provenienti da altri gruppi che circolano su questo piano...

Forse la fase più felice di ogni essere umano è l'infanzia. Perché è un periodo incentrato sull'apprendimento, e non vi è alcuna richiesta esplicita riguardo alla sua condotta. Sì, siamo guidati verso certe nicchie, ma non c'è un'azione inflessibile da parte di coloro che guidano il nostro cammino...

So che qualcuno potrebbe dire: "Ma io sono sempre stato limitato nel mio diritto di scelta, sono sempre stato controllato fin da piccolo"... altri diranno che i loro genitori non li rispettano per quello che sono veramente. Beh, come ho detto, viviamo in una società, e questa ha i suoi paradigmi... e pretende che vengano rispettati...

Se vogliamo rispetto da coloro che coesistono nel nostro universo, dobbiamo tenere presente che questo rispetto è una strada a doppio senso... rispetto da rispettare. Non dovremmo mai cercare di imporci con la forza, poiché un simile atteggiamento finisce per generare antipatia negli altri nei nostri confronti... certo, tutto ha un limite accettabile, ma dobbiamo sempre rispettare lo spazio degli altri affinché loro rispettino il nostro...

Il nostro problema più grande è che prendiamo la vita troppo sul serio. Dimentichiamo che la nostra permanenza su questo piano è breve e, prima o poi, dovremo andarcene. E così, per questo motivo, finiamo per non godere delle bellezze che il mondo ci offre, sempre preoccupati di "vivere intensamente"... e finiamo semplicemente per attraversare questa esistenza senza renderci conto di cosa significhi veramente "sentirsi vivi"...

"Sentirsi vivi" non significa affatto essere a ogni festa, ubriacarsi, mettere alla prova i propri limiti o cose del genere. "Essere felici" non significa volere che tutti seguano le nostre regole, avere la stessa visione che noi crediamo essere la strada giusta. Perché la vita ha innumerevoli percorsi, che portano a destinazioni diverse. E nessuno di essi è giusto o sbagliato. È semplicemente la verità di ogni individuo...

Un fatto che facciamo fatica a comprendere è che nella vita, in realtà, non esiste giusto o sbagliato. Perché questi concetti sono definiti in base alla visione del gruppo di cui facciamo parte. Ciò che è chiaro e certo per noi non significa nulla per chi segue un ragionamento diverso. Le nostre verità non influenzano gli altri gruppi sparsi in questo immenso Universo che è il Mondo in cui viviamo...

Quindi, per vivere la nostra verità, quale strada dovremmo seguire? Come ho detto all'inizio, non forzare mai gli altri a vedere il mondo attraverso i nostri occhi. Perché non è così che funziona la vita. Il primo passo che dobbiamo fare è rispettare la visione degli altri, anche se non la condividiamo. Perché solo allora possiamo aspettarci di essere rispettati. Certo, non è un modo facile di vivere. Dimentichiamo un vecchio detto che illustra molto bene ciò che ho appena detto... "il gocciolare continuo consuma la pietra"...

Tania Miranda - Brasile - 12/11/2025

=====================================================================

UNE EAU CONSTANTE SUR UNE PIERRE DURE

La vie semble parfois dénuée de sens, n'est-ce pas ? Tout simplement parce que nous faisons partie d'un système qui nous empêche d'être nous-mêmes. Nous vivons constamment protégés par des masques, craignant que la société ne découvre notre véritable nature. Nous faisons semblant la plupart du temps, essayant de nous conformer aux attentes du groupe auquel nous appartenons. Nous nous sentons étouffés dans nos émotions et ne voyons aucune issue à cette prison dans laquelle nous nous sentons enfermés depuis notre plus tendre enfance…

Ce que nous ne réalisons pas, la plupart du temps, c'est que ce sentiment n'est pas le nôtre seul. D'autres personnes autour de nous sont confrontées au même problème. Après tout, l'acceptation que nous désirons tant commence en nous-mêmes. Tant que nous ne prêterons pas attention à ce détail, nous resterons isolés, apeurés par le monde qui gravite autour de nous…

Il est vrai que souvent, la peur atavique qui nous domine naît au sein même du groupe où nous devrions être le plus protégés… mais nous oublions que les préconceptions qui constituent ce noyau proviennent de nombreuses générations, et il n’est pas facile de se défaire des chaînes du passé. Des normes de conduite ont été imposées à nos ancêtres, et ce sont les principes directeurs de ceux qui les ont reçues. Sans elles, ils sont perdus, incapables de trouver un sens à la vie…

Bien que chaque personne soit un univers en soi, en se développant, elle intègre les connaissances et les expériences de la vie de ses ancêtres. Logiquement, sa formation intellectuelle ne se limite pas à ce que sa famille lui apporte… en grandissant, elle commence à intégrer les connaissances d’autres groupes qui circulent sur ce plan…

L’enfance est peut-être la période la plus heureuse de tout être humain. Car c’est une période consacrée à l’apprentissage, et aucune exigence explicite ne pèse sur sa conduite. Oui, nous sommes orientés vers certains créneaux, mais ceux qui nous guident ne font preuve d'aucune inflexibilité.

Je sais que certains diront : « Mais on m'a toujours interdit de choisir, on m'a toujours contrôlé depuis mon plus jeune âge. » D'autres diront que leurs parents ne respectent pas leur véritable identité. Or, comme je l'ai dit, nous vivons en société, avec ses paradigmes, et elle exige qu'ils soient respectés.

Si nous voulons être respectés par ceux qui partagent notre univers, nous devons garder à l'esprit que ce respect est réciproque. Il ne faut jamais chercher à s'imposer par la force, car une telle attitude engendre l'antipathie. Bien sûr, tout a ses limites, mais nous devons toujours respecter l'espace des autres pour qu'ils respectent le nôtre.

Notre plus grand problème est que nous prenons la vie trop au sérieux. Nous oublions que notre passage sur cette terre est éphémère et que, tôt ou tard, nous devrons la quitter. C’est pourquoi, toujours préoccupés par l’idée de « vivre intensément », nous finissons par ne pas apprécier les beautés que le monde nous offre… et nous traversons simplement cette existence sans réaliser ce que signifie vraiment « se sentir vivant ».

Se sentir vivant ne signifie en aucun cas être à toutes les fêtes, s’enivrer, tester ses limites, ni rien de ce genre. Être heureux ne signifie pas vouloir que tout le monde suive nos règles, ni partager notre vision que nous considérons comme la bonne voie. Car la vie offre d’innombrables chemins, menant à des destinations diverses. Et aucun n’est bon ou mauvais en soi. C’est simplement la vérité de chacun…

Un fait que nous avons du mal à comprendre, c’est qu’en réalité, il n’y a ni bien ni mal dans la vie. Car ces concepts sont définis selon la vision du groupe auquel nous appartenons. Ce qui est clair et certain pour nous ne signifie rien pour ceux qui suivent un raisonnement différent. Nos vérités n'ont aucune incidence sur les autres groupes dispersés à travers cet immense Univers qu'est la Terre où nous vivons…

Alors, pour vivre en accord avec notre vérité, quel chemin devons-nous suivre ? Comme je l'ai dit au début, il ne faut jamais forcer les autres à voir le monde à travers nos yeux. Car la vie ne fonctionne pas ainsi. La première étape consiste à respecter la vision des autres, même si nous ne la partageons pas. Car c'est seulement ainsi que nous pouvons espérer être respectés. Bien sûr, ce n'est pas une voie facile. Nous oublions un vieux proverbe qui illustre parfaitement ce que je viens de dire : « À force de gouttes, on finit par user la pierre »…

Tania Miranda - Brésil - 12/11/2025

=========================================================================

STÄNDIGES WASSER AUF HARTEN STEIN

Manchmal erscheint das Leben sinnlos, nicht wahr? Alles nur, weil wir Teil eines Systems sind, das uns nicht erlaubt, wir selbst zu sein. Wir leben stets hinter Masken verborgen, aus Angst, die Gesellschaft könnte unser wahres Ich entdecken. Meistens spielen wir etwas vor, um den Erwartungen unserer Gruppe zu entsprechen. Wir fühlen uns in unseren Gefühlen erstickt und sehen keinen Ausweg aus diesem Gefängnis, in dem wir uns seit frühester Kindheit gefangen fühlen.

Was wir dabei oft nicht erkennen: Wir sind nicht allein mit diesem Gefühl. Auch andere Menschen um uns herum kämpfen mit ähnlichen Problemen. Denn letztendlich beginnt die Akzeptanz, nach der wir uns so sehr sehnen, in uns selbst. Solange wir diesem Detail keine Beachtung schenken, bleiben wir isoliert und ängstlich gegenüber der Welt um uns herum.

Es stimmt, dass die uns beherrschende, urtümliche Angst oft in der Gruppe ihren Ursprung hat, in der wir eigentlich den größten Schutz finden sollten. Doch wir vergessen, dass die tief verwurzelten Vorstellungen über Generationen weitergegeben wurden und es nicht leicht ist, die Fesseln der Vergangenheit zu sprengen. Unseren Vorfahren wurden Verhaltensnormen auferlegt, und diese dienen ihnen als Leitprinzipien. Ohne sie sind sie verloren und können keinen Sinn im Leben erkennen.

Obwohl jeder Mensch ein Universum für sich ist, verinnerlicht er im Laufe seiner Entwicklung das Wissen und die Erfahrungen seiner Vorfahren. Logischerweise beschränkt sich seine intellektuelle Bildung nicht auf das, was ihm seine Familie vermittelt. Mit dem Erwachsenwerden nimmt er auch Wissen aus anderen Gruppen auf, die auf dieser Ebene existieren.

Die Kindheit ist vielleicht die glücklichste Phase im Leben eines jeden Menschen. Denn sie ist eine Zeit des Lernens, in der es keine expliziten Verhaltensregeln gibt. Ja, wir werden in bestimmte Nischen gelenkt, aber es gibt kein starres Vorgehen seitens derer, die uns den Weg weisen.

Ich weiß, dass manche sagen: „Aber ich wurde in meiner Entscheidungsfreiheit immer eingeschränkt, ich wurde seit meiner Kindheit kontrolliert.“ Andere wiederum sagen, ihre Eltern würden sie nicht so respektieren, wie sie wirklich sind. Nun, wie gesagt, wir leben in einer Gesellschaft mit ihren Paradigmen, die Respekt fordern.

Wenn wir von unseren Mitmenschen Respekt erwarten, müssen wir bedenken, dass Respekt auf Gegenseitigkeit beruht. Wir sollten uns niemals mit Gewalt aufdrängen, denn eine solche Haltung erzeugt nur Antipathie. Natürlich hat alles seine Grenzen, aber wir müssen stets den Freiraum anderer respektieren, damit auch sie unseren respektieren.

Unser größtes Problem ist, dass wir das Leben zu ernst nehmen. Wir vergessen, dass unser Aufenthalt hier kurz ist und wir früher oder später gehen müssen. Und so verpassen wir aus diesem Grund die Schönheiten der Welt, da wir stets damit beschäftigt sind, „intensiv zu leben“ … und wir durchleben unser Dasein, ohne zu begreifen, was es wirklich bedeutet, sich lebendig zu fühlen.

Sich lebendig zu fühlen bedeutet keineswegs, auf jeder Party zu sein, sich zu betrinken, seine Grenzen auszutesten oder Ähnliches. Glücklichsein bedeutet nicht, dass alle unseren Regeln folgen und unsere vermeintlich richtige Vision teilen sollen. Denn das Leben bietet unzählige Wege zu den unterschiedlichsten Zielen. Und keiner dieser Wege ist an sich richtig oder falsch. Es ist einfach die Wahrheit jedes Einzelnen.

Wir begreifen nur langsam, dass es im Leben tatsächlich kein Richtig und Falsch gibt. Denn diese Konzepte werden durch die Sichtweise der Gruppe definiert, der wir angehören. Was für uns klar und sicher ist, bedeutet nichts für Menschen, die anders denken. Unsere Wahrheiten betreffen nicht andere Gruppen, die über dieses unermessliche Universum, die Welt, in der wir leben, verstreut sind …

Welchen Weg sollten wir also beschreiten, um unsere Wahrheit zu leben? Wie ich eingangs sagte: Zwingen Sie niemals andere, die Welt mit Ihren Augen zu sehen. Denn so funktioniert das Leben nicht. Der erste Schritt muss sein, die Sichtweise anderer zu respektieren, selbst wenn wir ihr nicht zustimmen. Denn nur so können wir erwarten, respektiert zu werden. Natürlich ist das kein einfacher Weg. Wir vergessen ein altes Sprichwort, das das Gesagte sehr gut veranschaulicht: „Ständiges Tropfen höhlt den Stein aus.“

Tania Miranda – Brasilien – 12.11.2025

=========================================================================